Jari Stenroos | Oskari Lamminpään tarina
Luin tämän Oskarin tositarinan ensi kerran v.1968 ja siitä alkoi ensimmäinen askel kohti Amerikansukulaisiani kohtaan. Lähinnä siinä lehdessä silloin kiehtoi kultakaivokset ja iilimadot. Jälkimmäinen oli ihan uusi tuttavuus jo sananakin, saatikka sellaisen olisin Krookassa nähnyt. Oskari Lämminpää oli isoisäni veli, joka lähti Hangosta 1900-luvun alussa niin monen muun suomalaisen tavoin suureen Amerikkaan. Oskarilla oli vain yksi unelma, jonka hän jo kotoaan lähtiessään ilmoitti. Minä lähden vuolemaan kultaa…
– Lähes puoli vuosisataa myöhemmin lukiessani tätä tekstiä ja sen sisältöä uudelleen, sen tarina kiehtoo minua edelleenkin, mutta nyt voin siitä löytää Oskarin kanssa sielun syvyyttä ja osaan hieman olla ylpeä Oskarin saavutuksista.
– Jari Stenroos 2017–
”Oskari antoi iilimadon imeä silmänsä terveeksi ja lahjoitti hoitajalleen kultakimpaleen”
Taskussaan suuriruhtinas Nikolain antama matkalupa ja sydänmuistona kihlatun vuolaat kyyneleet lähti nuorimies Oskari Hendrikson (Oskari Lamminpää) puoli vuosisataa sitten eteläiseen Kaliforniaan vuollakseen kultaa ihan puuveitsellä… Nyt itsenäinen Suomi on täyttänyt puoli vuosisataa ja suuriruhtinaan alamaisena elellyt Oskari aikoo tulla ensi kesänä tarkastamaan tasavallan …
– Tie on niin kuin pölyinen viiva! Kohtisuorana se jatkui yhä syvemmälle erämaahan ja näytti siltä, ettei se koskaan loppuisi, ei johtaisi mihinkään. Sen molemmin puolin levisi tyhjä autiomaa, jota kaukaiset vuorenhuiput uhaten reunustivat.
Pysähdyin hetkeksi ajattelemaan erämaata, sen ääretöntä elämää; kuivia tuulen matalaksi pieksemiä pensaita ja yhteen painautuneita kiviröykkiöitä. Seurasin skorpioonin hiekalle jättämiä jälkiä, vilkaisin pilvettömälle taivaalle. Aurinko näytti pysähtyneen paikalleen, armottomasti se paahtoi surkeita kasveja, kuin tuhotakseen viimeisenkin elonmerkin hiekkameren pinnalta. Tunnelma oli masentava, toivoton.
– Kuinka se kulta tiensä tänne löysikään? sanoin epäillen itselleni. Mutta Oskari löysi. hän etsi kultaa ja hän tiesi, että kulta ei kasva vihreillä niityillä. Viisikymmentä vuotta sitten hän ratsasteli pitkin Kaliforniaa, tutki vuorirykelmät ja hiekkaiset rinteet, saapui vihdoin Mojave-autiomaahan ja tunsi sieraimissaan kullan tuoksun. Viisikymmentä vuotta häntä aikaisemmin kulkivat siellä intiaanit, jotka epätoivoisesti yrittivät pysäyttää länttä tavoitelleet pioneerit. Silloin tuoksui erämaa verelle ja jokaisen kuolleen intiaanin viimeinen kyynel putosi hiekkaan kovettuen soikeiksi kiviksi. Niiden hohtoa katseli Oskarikin aikoinaan ja hymähteli: Intiaanin kyynel, pah, akkojen juttuja. . .
Päiväkausia Oskari risteili autiossa maassa, vältti kalkkarokäärmeet, skorpioonit ja nälkäiset erämaasudet. Säästyi auringolta ja purevalta tuulelta ja totesi vihdoin kullan oireet. Oskari oli tullut kotiin. Nopeasti hän kyhäsi itselleen pellistä ja laudankappaleista asuinpaikan – kaksi kamaria ja tuvan – ja asettui taloksi.
Oskari oli silloin nuori mies. Hänellä oli karhun voimat, miehen tahto ja suomalaisen itsepäisyys. Hän ryhtyi taistelemaan erämaata vastaan – ja hetken näytti siltä, kuin hän olisi voittanut.
Erämaa avautui hänelle ja vuoret johdattivat hänen onkaloihinsa. Hän löysi kultaa ja marmoria ja kallisarvoisia mineraaleja. Mutta erämaa oli julma, se vain vilautti rikkauksiaan; se herätti Oskarissa omistamisen halun ja sitten se päätti kostaa. Se lähetti yhtiökumppaneiksi tarjoutuvia petollisia miehiä, se lähetti kateutta ja ahneutta. Se teki toivorikkaasta Oskarista vanhan ja epäluuloisen, se väsytti sitkeää mieltä. Se teki kaikkensa, mutta Oskari pysyi valitsemallaan paikalla.
Hän on vieläkin Mojave- erämaan kuningas ja peräkamarin lukitussa laatikossa ovat hänen kruununkivensä, joita hän usein tutkiskelee, nauraen vahingoniloista vanhanmiehen naurua; ’sainhan minä kultaa, sitä lähdin etsimään ja tässä sitä nyt on, oikeaa Kalifornian kultaa’.
Kuvan lähde:Nevada-outback-gems.com
Viisikymmentä vuotta sitten Oskari luki kotipuolessa Suomessa sanomalehdestä mukaansa tempaavia tarinoita Amerikan suurista kultalöydöistä, eikä mikään pystynyt vaimentamaan hänen mielessään herännyttä ajatusta. Hän hankki matkaluvan suuriruhtinas Nikolailta, myi osuutensa kotitaloon, pakkasi tärkeimmän omaisuutensa pieneen nyyttiin ja sanoi päättäväiset hyvästit kihlatulleen.
– En luvannut hänelle mitään, en pyydellyt odottamaan, en sanonut, että sitten rikkaana miehenä tulen sinut hakemaan. Sanoin, että nyt olet vapaa, tee mitä haluat, minun on tästä lähdettävä. Kyllä tyttöä itketti, mutta eiköhän se suru ole jo unohtunut..
Kun Oskari 1900-luvun alussa saapui Nebraskan osavaltioon, tiedusteli hän heti ensimmäiseksi muilta suomalaisilta, että missä täällä on sitä kultaa. ’Eihän täällä kultaa, sitä on Lännessä’, hänelle vastattiin. ’Sinne minä lähdenkin’, sanoi Oskari ja kaverit nauroivat. ’Eihän sinulla ole rahaa, etkä osaa kieltä, ei siellä suomella pärjää!’
Oskarin sisu kiehahti ja päätti hän näyttää, että jos olisi rahaa, osattaisiin kieli ja löydettäisiin kultaa. Kavereiden nauru loppui, kun Oskari seuraavana päivänä ilmoittautui paikalliselle sahalle työhön yhtaikaa sekä päivä- että yövuoroon. Ruotsalainen työnjohtaja suhtautui hieman epäillen Oskarin yritykseen; kyllä se siitä nopeasti väsyy, ajatteli hän. Mutta kukaan ei tuntenut Oskaria. Hän lastasi yötä päivää lautoja pysähtyen vain syömään. Kaverit kävivät katsomassa Oskarin työtekoa kuin ihmettä ja vähitellen häneen uskottiin.
Oskari oli tullut Amerikasta kultaa etsimään, eikä näyttänyt periksi ennen kuin sitä löytäisi.
– Kolmen viikon yhtämittaisen raatamisen jälkeen Oskari ilmoitti, että nyt saa riittää. Kaverit kerääntyivät heti hänen ympärilleen pyytäen juhlimaan. ’Ei käy’, sanoi Oskari, ’minulla on kiire’. Hän nukkui kaksi vuorokautta yhteen menoon, ja kun hän heräsi, olikin aika lähteä rautatieasemalle.
Matka San Franciscoon oli siihen aikaan hyvin hidas. Alkeellinen juna kiemurteli yli aavikkojen ja vuorten, juuttui välillä lumeen, jolloin miespuoliset matkustajat komennettiin lapioimaan raiteet puhtaiksi. Juna pysähteli pikkukaupungeissa, Oskari kävi jaloittelemassa ja ehti ostaa matkamuistonkin; Kalifornian keltaisella kullalla päällystetyn lusikan, minkä kiiltävässä pinnassa hän näki omat kasvonsa. Hän nautti vaivalloisesta matkastaan. Mitä lähemmäksi San Franciscoa tultiin, sitä lupaavammalta näyttivät maisemat. Yhä useammin pysähtyi Oskarin katse ruosteenvärisiin läikkiin vuorenrinteessä. ’Siellä jossakin on jotakin’, sanoi hän itsekseen ja torkahteli onnellisena kovalla junanpenkillä, erottaen ratakiskojen kolinasta sanat, jotka vain hän ymmärsi: kultaa löytyy, kultaa löytyy, kultaa löytyy..
San Franciscossa Oskari hankki heti nimiinsä pari maavaltausta. Kultaa ei niistä kuitenkaan löytynyt ja niin hän suuntasi matkansa kohti etelää Mojave-autiomaata. Kymmenisen vuotta maastoa tutkittuaan hän löysi ensimmäisen kultasuonensa, mutta ilo oli lyhyt. Hänen osakekumppaninsa myi kaivoksen ilman lupaa ja hävisi rahojen kanssa. Oskari päätti saada kaivoksen takaisin ja siitä alkoi hänen vieläkin vireillä oleva oikeustaistelunsa.
Kaksi tuomaria ja neljä asianajajaa on sen aikana kuollut ja usein on Oskari saanut olla oma lakimiehensä. Jos Oskarilla oli onnea kullan löytämisessä, oli hänellä sitäkin enemmän epäonnea työtovereittensa valinnassa. Niitä, jotka pettivät hänet rankaisi kuitenkin Jumala, ja Oskarin Jumala on vanhan kansan julma kostonhimoinen Jumala.
– Yksi kaveri oli tullut hulluksi kesken kaiken. Kun menin sitä sairaalaan katsomaan niin se hakkasi päätään seinään eikä edes tuntenut minua. Toinen kaveri taas sai jonkinlaisen kohtauksen, löydettiin tajuttomana Chicagon kadulta. Sitten se taas katosi. Sanoivat, että nyt lähti hevosella vuorten poikki. Viisi päivää sitä etsi turhaan. Toiset löysivät, oli ampunut itseään suuhun. En tiedä mikä siihenkin mieheen meni. Erämaa sekoittaa, jos ei ole tarpeeksi vahva. . .
Tavatessani Oskarin hän seisoi talonsa ovelle ja lausui seuraavan tervehdyksen:
– Onpa kumma juttu tapahtunut finlanderille, joka tuli Amerikasta kultaa löytämään ja kohtasikin perkeleitä. Niin kuin tiedetään, perkeleet ottavat erilaisia muotoja. Oli lyhyitä ja paksuja, pitkiä ja ohuita. Oli kaljuja ja karvapäitä. Kaikkia näitä vastaan tämä finlanderi taisteli viisikymmentä vuotta, hän oli niin kuin Daniel jalopeurain luolassa ja vihdoin tuli voiton hetki. Paholaisen nuolet kimposivat hänestä kuin erämaan auringossa kirkastuneesta kullasta.
Peltiovi aukesi ja minut toivotettiin peremmälle. Oskari ryhtyi illallispuuhiin.
– Paljon voita sanoi äiti ja hyvää tulee.
Kurko-koira litki olutta omasta kupistaan ja painui sitten häntäänsä heilutellen pihamaalle. Illallisen jälkeen laadittiin kirje Kalifornian kansaneläkelaitokselle ja sen jälkeen alkoi Oskari kertoa juttuja menneiltä vuosilta –
Hän tiesi ettei sellaisia tarinoita ole juuri kenelläkään, hänen kasvonsa loistivat ja hän nautti tarinoidensa tekemästä vaikutuksesta. Hän kertoisi siitä, kuinka hän oli ollut Arizonan puolella maanvaltausretkellä – oli ilta ja hän istui kaikessa rauhassa leirinuotionsa äärellä:
– Katselin tulta ja olin nukahtamaisillani, mutta jostain syystä vilkaisin ympärilleni ja siinä se oli! Iso puuma, valmiina hyökkäämään. Minulla ei ollut aseesta tietoakaan ja mietin hätäisesti, että mitäs nyt tehdään. Sitten näin maassa tukevan puukalikan. Tempasin sen, ja kun eläin hyökkäsi, iskin sitä yhdellä huitaisulla etujalat poikki. Sinä yönä ei juuri nukuttanut…..
– Tästä silmästäni minulla oli vaivaa. Sain siihen jotakin pölyä ja niin alkoi pimetä. Menin Los Angelesiin lääkäriin, kun Needlesin lääkäri sanoi, että ottaa koko silmä pois. Se Los Angelesin lääkäri oli oikea herrasmies. Ei yhtään saa hätäillä, kyllä tästä hyvä tulee! Hän lähetti minut ostamaan iilimatoa; se imisi kaiken mädän pois. Mato maksoi 50 centtiä ja minä ajattelin, että kun kerran noin kallis olet, niin saat työtäkin tehdä hintasi edestä. Niin se mato imi silmää yhden päivän ja illalla lääkäri käski heittää sen pois. Sanoin, ettei tässä tuhlata, tämä mato imee vielä huomennakin. Panin sen yöksi hotellin pesualtaaseen – ja eikös vaan se ollut aamulla valmis imemään!
Kaunis hoitajatar ihmetteli sitä ja katseli minua somasti suurilla silmillään, että otin taskustani kananmunan kokoisen kultakimpaleen ja annoin sen hänelle. Ei olisi millään ottanut, mutta sanoin että ota nyt, minulla on tätä lisää.
– Kaikenlaista on sattunut. Kerran ajoin kotiin tuolta Arizonan puolelta. Kävin maitani katsastamassa ja olin ajanut pari päivää yhteen menoon ja olin niin väsynyt, että nukahdin rattiin. Kun heräsin, oli minulla auton moottori sylissä ja auto riippui parin kiven varassa rotkon yläpuolella. Olin törmännyt siltapölkkyyn. Istuin siinä ja odotin, että joku löytäisi ennen kuin auto putoaisi. Lopulta tulivat ja hinasivat pois, hiuskarvan varassa oli koko juttu. Veivät sairaalaan ja siellä lääkärit heti antamaan minulle muka nukutusta. Sanoi ettei tässä nukutella, haluan nähdä mitä teette. Ihmettelivät, että mikä mies tämä tällainen on ja alkoivat sitten vääntää luita paikalleen. Irvistelin kivusta, mutta oli hyvä, että opin mitä tekivät.
Jälkeenpäin on jalka katkennut pari kertaa eikä ole tarvinnut muilta apua hakea, kun tiedän miten paikoilleen laitetaan.
Ei tarvitse muuta kuin nähdä Oskari, niin vieras tietää, ettei tämän ihmisen kanssa leikitä. Sen tietävät myös lähimmän asuinkeskuksen, Needlesin, asukkaat.
Vieläkin kerrotaan, kuinka Oskari vuosia sitten riitaantui poliisipäällikön kanssa ja suuttui niin, että otti miestä henkseleistä ja paiskasi tämän kaikella voimalla katuun. Yksisilmäistä finlanderia pelätään. Sanotaan, että hän istuu mielellään päiväkaudet kaukoputken takana, ja jos hän näkee luvattomia vieraita maillaan, niin heti alkaa kivääri paukkua..
Kuohahteleva temperamentti on tuottanut Oskarille kaikenlaista vaivaa. Muutama vuosi sitten hänet vangittiin murhasta syytettynä, sanottiin, että Oskari oli kuultu uhkailevan erästä henkilöä ja sitten henkilö löydettiinkin kuolleena. Oskaria vangitsemaan tulleet poliisit saivat tapella henkensä edestä ennen kuin Oskari antautui. Käsiraudoissa hänet vietiin vankilaan, mutta oikeudenkäynnin aikana selvisi, ettei Oskari ollut syyllinen.
– Sellaisia ne ovat. Tahallaan juonivat minua vastaan. Yrittävät päästä minusta eroon, jotta voisivat tulla kaivelemaan maitani. Käyvät rikkomassa autojani, tuosta Buickistakin iskivät takaosan pois ja vesisäiliöni ampuivat täyteen reikiä.
Silloin, kun olin vankilassa kävivät varastamassa hopeani ja muut arvokkaat esineet. Kultaa eivät löytäneet, sen olin kätkenyt.
– Kyllä Jumala vielä rankaisee –
Oskari lauloi hartaasti äidiltään oppimansa virren. Pöydällä oli paljon luettu vanha raamattu. Oskari on yksinäinen ja lukemiseen jää paljon aikaa. Varsinkin, kun hänen parin miljoonan dollarin arvoiset kaivoksensa seisovat käyttämättöminä. Hän ei ole löytänyt ketään kyllin rehellistä yhtiötoverikseen ja yksi hän ei enää jaksa. – Mutta ei se mitään, kyllä tästä vielä selvitään! sanoo 80-vuotias Oskari.
Ensi kesään mennessä pitäisi asioitten olla kunnossa ja sitten Oskari lähtee Needles’in poliisin kanssa maailmanympärimatkalle ja käy ehkä tarkastamassa Suomenkin olot. Itsenäistä Suomeahan hän ei ole koskaan nähnytkään.
sukujen.silta@gmail.com
